Voit tietämättäsi taistella Jumalaa vastaan - vaikka et ikinä uskoisi! 18.4.2026

Kahdenlaisia taisteluita - molemmissa ajatellaan olevamme hyvällä asialla

Kristillisessä elämässä on asioita, joita monet uskovat vuosia ymmärtävänsä, vaikka todellisuudessa he eivät ole vielä pysähtyneet niiden todellisen hengellisen painon äärelle. Yksi tällainen asia on ero sen välillä, että ihminen käy taistelua sen eteen että saa ja omistaa elämäänsä niitä siunauksia, jotka hänelle kuuluu , ja sen välillä, että ihminen taistelee Jumalaa vastaan.

Nämä eivät ole sama asia, vaikka ne voidaan helposti sekoittaa toisiinsa, varsinkin silloin, kun ihminen elää hengellisesti aktiivista elämää, rukoilee paljon, paastoaa, antaa, palvelee ja silti kokee jatkuvaa viivytystä, sisäistä kitkaa, sulkeutuneita ovia ja selittämätöntä raskautta.

Moni uskovainen ajattelee, että jos hän on rukouksessa, seurakuntayhteydessä ja muutenkin hengellisissä asioissa mukana, hän ei voi olla millään tavalla ristiriidassa Jumalan kanssa. Mutta juuri tässä kohtaa ihminen voi erehtyä vakavasti. On mahdollista olla uskonnollisesti aktiivinen ja silti hengellisesti vastakkain Jumalan tahdon kanssa. On mahdollista laulaa, rukoilla, paastota ja antaa uhreja, mutta samalla vastustaa sitä suuntaa, sitä muotoa, sitä ajoitusta ja sitä käsittelyä, jonka Jumala on valinnut.

Tämän vuoksi hengellisessä elämässä ei riitä vain se, että ihminen tekee hengellisiä asioita. Tarvitaan kykyä erottaa, missä kohtaa kyse on pyhästä taistelusta Jumalan edessä ja missä kohtaa ihminen on astunut Jumalan tahdon tielle.

Jaakobin paini Herran enkelin kanssa

Jaakobin elämä antaa tästä hyvin selkeän kuvan. Kun Jaakob paini enkelin kanssa, hänen paininsa ydin ei ollut kapina Jumalaa vastaan. Hän ei taistellut siksi, että halusi estää Jumalan tahtoa toteutumasta, vaan siksi, että hän halusi tarttua kiinni siihen, minkä Jumala oli jo puhunut. Hänen huutonsa oli käytännössä tämä: minä en päästä irti ennen kuin se, minkä Jumala on minulle tarkoittanut, tulee näkyväksi. Hän ei taistellut Jumalan tarkoitusta vastaan, vaan hän tarttui siihen kiinni koko olemuksellaan.

Tämä on tärkeä hengellinen periaate. Jumalan kanssa painiminen ei ole sitä, että ihminen yrittää kumota Jumalan tahtoa. Se on sitä, että ihminen kieltäytyy päästämästä irti Jumalan lupauksesta. Se on pyhää, väkevää, nöyrää mutta päättäväistä tarttumista siihen, minkä Jumala on jo puhunut. Tällaisessa painissa ihminen ei sano: muuta tahtosi. Hän sanoo: tapahtukoon tahtosi, mutta minä en päästä irti ennen kuin se tulee näkyväksi. Tässä on suuri ero.

Kun taas Raamattu puhuu siitä, ettemme taistele lihaa ja verta vastaan, vaan henkivaltoja vastaan, siinäkin on selkeä kohde. Pimeyden voimia vastaan käytävä hengellinen sota ei ole sekavaa tunnekuohua, ei hallitsematonta huutamista eikä hengellistä levottomuutta, vaan kohdistettua vastustusta kaikkea sitä vastaan, mikä estää Jumalan tahdon toteutumista. Siinä murretaan, sidotaan, hajotetaan ja puretaan kaikki se, mikä yrittää vastustaa Jumalan tarkoitusta.

Tiedä, ketä vastaan taistelet

Ensimmäinen on taistelu Jumalan kanssa siitä, että Hänen tahtonsa toteutuu elämässäsi. Toinen on sota kaikkea sitä vastaan, mikä yrittää estää tuon tahdon toteutumista. Molemmissa tapauksissa keskipisteenä on Jumalan tahto, ei ihmisen mieliala.

Tässä kohtaa moni uskovainen joutuu kuitenkin vakavaan koetukseen. Ihminen voi nimittäin luulla puolustavansa itseään, perhettään, kutsuaan, tulevaisuuttaan tai jopa hengellistä oikeudenmukaisuutta, vaikka hän todellisuudessa taistelee Jumalaa vastaan. Tämä on yksi hengellisen elämän vaarallisimmista alueista, koska silloin ongelma ei enää ole pimeyden vastustus, vaan se, että ihminen itse on asettunut Jumalan muovaavan työn eteen.

Kaikkein vaikeinta ihmiselle ei usein ole synnin tunnustaminen. Synti on vakava asia, mutta ristin tähden tie anteeksiantoon on jo avattu. Veri puhuu yhä. Armo on olemassa. Tie takaisin on olemassa. Ihminen voi langeta, katua, kääntyä ja löytää armon. Tässä mielessä monet luulevat, että suurin hengellinen taistelu on aina näkyvä moraalinen epäonnistuminen. Mutta usein syvempi ongelma ei ole siinä, että ihminen on tehnyt väärin, vaan siinä, ettei hän suostu taipumaan Jumalan käden alla.

Ylpeys on tässä kohden paljon vakavampi asia kuin useimmat ymmärtävät. Ylpeys ei aina näytä röyhkeältä käytökseltä. Se ei aina puhu kovalla äänellä eikä kulje näkyvän itsekorotuksen muodossa. Hengellisessä elämässä ylpeys voi näyttäytyä myös niin, että ihminen pitää kiinni omasta näkemyksestään, omasta ajoituksestaan, omasta tavastaan ja omasta oikeudentajustaan siinäkin kohtaa, jossa Jumala yrittää johdattaa häntä toiseen suuntaan. Ylpeys voi olla sitä, että ihminen ei suostu murtumaan, ei suostu odottamaan, ei suostu luopumaan eikä suostu siihen, että Jumala saa olla Jumala myös silloin, kun ihminen ei ymmärrä.

Ylpeys vetää ihmisen itsensä Jumalan vastustuksen alle

Raamattu sanoo, että Jumala vastustaa ylpeitä, mutta antaa armon nöyrille. Tämä ei tarkoita vain sitä, että ylpeä menettää siunauksia. Se tarkoittaa jotakin vielä vakavampaa: jos ihminen pitää kiinni ylpeydestään, hänen vastassaan eivät enää ole vain ulkoiset vaikeudet tai henkivallat, vaan Jumala itse alkaa vastustaa häntä. Tämä on hengellisen elämän piste, jossa rukouksia voi olla paljon, mutta läpimurtoa ei tule. Paastoa voi olla paljon, mutta ovet eivät aukea. Taistelua voi olla paljon, mutta mikään ei liiku. Ei siksi, että paholainen olisi niin voimakas, vaan siksi, että ihminen itse on väärässä asemassa Jumalan edessä.

Tämä on sellainen totuus, jota ei mielellään kuulla, koska ihminen haluaisi mieluummin uskoa, että kaikki hänen vaikeutensa johtuvat aina ulkoisesta vihollisesta. Mutta joskus suurin este ei ole vihollinen ympärillä, vaan vastustus ihmisen omassa sisimmässä. Ihminen haluaa, että Jumala siunaa sen, mitä hän itse haluaa säilyttää, rakentaa tai pelastaa, vaikka juuri se asia olisi se, jonka Jumala yrittää murtaa, pysäyttää tai ottaa pois.

Yksi hengellisen kypsyyden tuntomerkeistä on se, että ihminen oppii tunnistamaan, milloin hänen rukouksensa nousee uskosta ja milloin se nousee hallinnanhalusta. Kaikki voimakkaat rukoukset eivät ole hengellisesti puhtaita. Ihminen voi rukoilla palavasti asiaa, jota Jumala ei ole koskaan luvannut. Ihminen voi taistella tuntikausia sen puolesta, että jokin säilyisi, vaikka taivaan näkökulmasta juuri sen asian on väistyttävä. Ihminen voi itkeä, paastota ja anoa, mutta jos koko rukouksen ydin on tämä: tapahtukoon minun tahtoni, vaikka käyttäisin siihen hengellistä kieltä, silloin ihminen ei enää paini Jumalan kanssa vaan alkaa taistella Häntä vastaan.

Tästä syystä hengellisessä elämässä ei ratkaise vain rukouksen määrä, vaan rukouksen suunta. Ei ratkaise vain se, kuinka paljon ihminen rukoilee, vaan minkä hengen mukaisesti hän rukoilee. On aivan eri asia sanoa: Herra, minä tartun kiinni siihen, minkä Sinä olet puhunut, kuin sanoa: Herra, siunaa tämä, vaikka et olisi sitä puhunut.

Keskittyminen omaan suoraan tiehen, eikä muiden vikoihin

Tästä seuraa myös toinen hyvin tärkeä asia: kaikkea ei ole annettu meidän korjattavaksemme. Kaikkea ei ole annettu meidän hallittavaksemme. Kaikkea ei ole annettu meidän paljastettavaksemme, puututtavaksemme, arvioitavaksemme tai oikaistavaksemme. Hengellisessä elämässä on alue, jossa ihmisen on opittava pysymään omassa kutsussaan eikä astumaan Jumalan työpajaan muiden ihmisten elämän suhteen.

Moni hengellinen ihminen alkaa jossain vaiheessa käyttää enemmän energiaa toisten ihmisten arvioimiseen kuin oman kutsunsa toteuttamiseen. Hän seuraa, analysoi, kommentoi, tulkitsee, vertailee ja reagoi. Hänestä tulee asiantuntija muiden ihmisten virheistä, mutta samalla hän itse etääntyy siitä, mitä varten Jumala hänet kutsui. Tämä on hengellisesti vaarallinen tila. Ei siksi, etteikö erottelukykyä tarvittaisi, vaan siksi, että ihminen voi alkaa sekoittaa hengellisen valppauden lihalliseen sekaantumiseen.

Raamattu on tässä hyvin selkeä. Jos jokin on ihmisestä, se raukeaa tyhjiin. Jos jokin ei ole Jumalasta, se ei kestä. Kaikki ihmistekoinen kantaa lopulta oman luhistumisensa siemenen. Kaikki väärä rakentuu lopulta hiekalle. Siksi uskovan ei tarvitse elää jatkuvassa hermostuneessa puolustustilassa, ikään kuin Jumalan valtakunta kaatuisi ilman hänen jatkuvaa reaktiotaan. Jeesus ei tarvitse ihmisiä suojelemaan itseään. Seurakunnan varjelija on edelleen Pyhä Henki. Totuuden suoja ei ole ihmisen kiihtymys, vaan Jumalan oma voima.

Tässä kohtaa tarvitaan kuitenkin syvempää hengellistä ymmärrystä, sillä hiljaa pysyminen ei aina tunnu voimakkaalta. Ihminen kokee usein olevansa vahva silloin, kun hän reagoi, puuttuu, oikaisee, paljastaa ja sanoo viimeisen sanan. Mutta taivaassa kypsyys ei aina näytä ulospäin voimakkaalta. Joskus suurin voima on siinä, että ihminen tunnistaa: tämä asia ei kuulu minulle. Tämä ihminen ei kuulu minun korjattavakseni. Tämä tilanne ei ole minun sodankäyntini. Minun tehtäväni on pysyä siinä, mitä Isä on minulle antanut.

Tämä oivallus vapauttaa ihmisen valtavasti. Hengellinen elämä muuttuu hyvin raskaaksi silloin, kun ihminen alkaa kantaa sellaista vastuuta, jota Jumala ei ole koskaan hänelle antanut. Monet väsyvät siksi, että he yrittävät hallita enemmän kuin heille kuuluu. He yrittävät säädellä ihmisiä, pitää yllä suhteita, pelastaa tilanteita, kantaa aikuisia ihmisiä, ohjata muiden kohtaloita ja estää sellaista, minkä Jumala itse sallii. Lopulta ihminen uupuu, koska hän yrittää olla siinä kohdassa Jumala.

Hengelliset murtumiskohdat

Ihminen ei usein huomaa, että hänen auttamishalunsa, korjaamisensa, puuttumisensa ja pelastamisensa voi muuttua hienovaraiseksi Jumalan vastustamiseksi. On tilanteita, joissa rakkaus ei enää tarkoita kiinni pitämistä, vaan irti päästämistä. On tilanteita, joissa uskollisuus ei tarkoita ylläpitämistä, vaan vetäytymistä. On tilanteita, joissa esirukous ei enää tarkoita sitä, että ihminen yrittää taivuttaa tilanteen haluamaansa suuntaan, vaan sitä, että hän tuo asian Jumalan eteen ja suostuu siihenkin, että Jumalan tahto voi näyttää hyvin erilaiselta kuin hänen oma toiveensa.

Tämä on erityisen vaikeaa silloin, kun kyse on omista lapsista, läheisistä, ystävyyssuhteista, avioliitosta, omasta kutsusta tai jostakin syvästi rakkaasta asiasta. Näillä alueilla ihminen helposti ajattelee, että mitä enemmän hän taistelee, sitä hengellisempi hän on. Mutta kaikki kiinni pitäminen ei ole uskoa. Joskus kiinni pitäminen on pelkoa. Joskus jatkuva yrittäminen onkin suostumattomuutta. Joskus ihminen ei enää taistele uskossa, vaan hän ei yksinkertaisesti hyväksy sitä, että Jumala toimii toisin kuin hän olisi halunnut.

Jeesus itse näyttää meille tämän syvimmällä mahdollisella tavalla Getsemanessa. Hän ei ollut kapinassa Isää vastaan. Hän ei ollut epäuskossa. Hän ei ollut kylmä eikä passiivinen. Hän oli tuskassa. Hän oli ahdistuksessa. Hän toi tahtonsa rehellisesti Isän eteen. Mutta juuri tässä kohtaa paljastuu todellinen hengellinen kypsyys: Hän sanoi, että jos on mahdollista, menköön tämä malja ohi. Silti ei minun tahtoni, vaan Sinun.

Aito antautuminen

Antautuminen ei tarkoita tunteettomuutta. Se ei tarkoita sitä, ettei ihminen saa itkeä, kysyä, vapista tai kokea sisäistä kipua. Antautuminen tarkoittaa sitä, että kaiken sen keskellä ihminen lakkaa pitämästä kiinni oikeudestaan johtaa itse omaa elämäänsä Jumalan yli. Hän siirtää viimeisen sanan Jumalalle.

Ja juuri tähän liittyy yksi hengellisen elämän vaikeimmista mutta tärkeimmistä totuuksista: Jumala ei aina vapauta meitä siitä, minkä läpi Hän aikoo meidät viedä. Hän ei aina ota pois maljaa, mutta Hän antaa voiman juoda sen. Hän ei aina poista tulta, mutta Hän pitää omansa niin, ettei tuli tuhoa heitä. Hän ei aina estä murskausta, mutta Hän käyttää sen niin, että siitä syntyy jotakin, mitä ei olisi voinut syntyä millään muulla tavalla.

Tätä on vaikea hyväksyä länsimaisessa kristillisyydessä, joka on tottunut mittaamaan siunauksen usein helpotuksen kautta. Mutta Jumalan valtakunnassa kaikki voitto ei näytä siltä, että tie avautuu välittömästi, kipu katoaa heti ja kaikki järjestyy nopeasti. On olemassa voitto, joka tulee menetyksen läpi. On olemassa voitto, joka syntyy odotuksen läpi. On olemassa voitto, joka kulkee murtumisen, viivytyksen, hiljaisuuden ja syvän sisäisen kuoleman kautta. Ja silti juuri siinä voi olla Jumalan suurin työ.

Abrahamin elämä todistaa tästä. Hän halusi pojan, mutta Jumala tähtäsi kansakuntaan. Abrahamin toive oli todellinen, mutta Jumalan tarkoitus oli suurempi. Tässä on hengellisen elämän ydinongelma: ihminen pyytää usein vilpittömästi jotakin oikeaa, mutta näkee liian pienen kuvan. Jumala ei aina sano ei siksi, että Hän olisi julma, vaan siksi, että Hän näkee sen kokonaisuuden, jota ihminen ei näe. Jos Jumala olisi vastannut Abrahamille heti hänen oman mittansa mukaan, Abraham olisi saanut pojan. Mutta koska Jumala odotti oman aikataulunsa mukaan, Abrahamista tuli liiton kantaja paljon suuremmassa merkityksessä kuin hän itse aluksi ymmärsi.

Tässä on yksi niistä hengellisistä oivalluksista, joita ei voi oppia nopeasti: viivytys ei aina ole vastustus. Joskus viivytys on suojelua. Joskus viivytys on valmistusta. Joskus viivytys on sitä, että Jumala ei ole kieltäytynyt antamasta, vaan kieltäytyy antamasta liian pienessä muodossa. Ihminen luulee, että taivas on sulkeutunut, vaikka todellisuudessa Jumala vain kieltäytyy vastaamasta tavalla, joka sabotoisi suuremman tarkoituksen.

Ole valmis muutoksiin ja irrottautumisiin

Sama pätee moniin elämäntilanteisiin, joissa ihminen yrittää pitää hengissä jotakin, minkä aika on jo mennyt. Tämä koskee myös ihmissuhteita. Kaikkea vanhaa ei ole tarkoitettu vietäväksi tulevaisuuteen. Kaikki uskollisuus ei ole pyhää. On olemassa uskollisuutta, joka on todellisuudessa sielullista kiinnittymistä menneeseen. Ihminen sanoo, että olemme tunteneet toisemme vuosia, olemme kulkeneet yhdessä, olemme olleet läheisiä, olen sitoutunut tähän, tämä on ollut osa elämääni. Mutta hengellinen kysymys ei ole se, kuinka pitkään jokin on ollut elämässäsi, vaan kuuluuko se enää siihen, mihin Jumala sinua vie.

Jotkut ihmiset ovat olleet todellinen apu tietyssä vaiheessa, mutta eivät ole tarkoitettuja seuraavaan vaiheeseen. Jotkut suhteet ovat olleet osa Jumalan sallimaa historiaa, mutta eivät osa Hänen tulevaa järjestystään. Tämä on kipeää, koska ihminen helposti tulkitsee irti päästämisen kylmyydeksi. Mutta todellisuudessa hengellinen kuuliaisuus vaatii joskus sitä, että ihminen ei kanna mukanaan sellaista, mikä alkaa estää hänen kutsuaan.

Myös tässä kohtaa tarvitaan nöyryyttä. Ihminen ei aina huomaa, että se, mistä hän pitää kiinni rakkauden nimissä, on alkanut tulla esteeksi kutsulle. Siksi hengellinen elämä ei voi rakentua vain tunteiden, muistojen tai menneen yhteyden varaan. Sen täytyy rakentua jatkuvaan kuuliaisuuteen. Jumalan tahto ei päivity ihmisen muistoihin, vaan Hänen elävään ääneensä.

Tämän kaiken keskellä hengellinen elämä johtaa lopulta yhteen ratkaisevaan rukoukseen. Ei siihen, että Herra, anna minulle tämä, palauta tuo, poista tämä, muuta tuo, korjaa kaikki minun toivomallani tavalla. Vaan tähän: Herra, minä suostun. Näytä minulle, mitä minun on tehtävä, mitä minun on jätettävä, mistä minun on luovuttava, mihin minun on tartuttava, mitä minun on lakattava kantamasta. Minä en enää taistele Sinua vastaan.

Tämä rukous on paljon suurempi kuin moni ymmärtää. Sillä todellinen antautuminen ei ole sitä, että ihminen antaa Jumalalle vain ne rikkinäiset alueet, joita hän ei itse pysty hallitsemaan. Moni antaa Jumalalle juuri sen, mikä on jo hajonnut, mutta pitää silti itsellään oman tahtonsa, oman mielensä, omat valintansa, omat oikeutensa ja oman sisäisen hallintansa. Jumala ei kuitenkaan halua vain yhtä aluetta. Hän haluaa koko ihmisen.

Hän ei pyydä vain suuta, jos sydän jää omaksi. Hän ei pyydä vain näkyvää heikkoutta, jos mieli jää hallitsemattomaksi. Hän ei pyydä vain säröjä, vaan kaiken. Tämä on kokonaisluovutuksen paikka, ja juuri tässä moni pysähtyy. Ihminen sanoo antautuneensa, vaikka hän on todellisuudessa vain luopunut siitä, mitä ei voinut enää pitää.

Todellinen antautuminen alkaa vasta silloin, kun ihminen sanoo: Herra, ota myös se, mikä toimii. Ota myös se, mistä olen ylpeä. Ota myös se, mikä on vahvaa, lahjakasta, näkyvää ja käyttökelpoista. Ota myös minun ajatteluni. Ota myös se, miten minä haluaisin tämän kaiken menevän. Ota myös oikeuteni ratkaista elämäni suunta omin ehdoin.

Tässä kohtaa ihminen lakkaa olemasta vain hengellinen toimija ja alkaa todella tulla muovatuksi Jumalan astiana.

Todellinen rauha

Tästä syntyy lopulta todellinen rauha. Ei sellainen rauha, joka perustuu siihen, että kaikki ympärillä järjestyy heti, vaan sellainen, joka syntyy siitä, ettei ihminen enää ole sodassa Jumalan kanssa. Se on syvä, sisäinen asettuminen Jumalan tahdon alle. Se on paikka, jossa ihminen voi edelleen itkeä, edelleen odottaa, edelleen kulkea keskeneräisyyden läpi, mutta hänen sisimmässään on ratkaistu kaikkein tärkein asia: minä en enää työnnä vastaan. Minä en enää vaadi omaa tietäni. Minä en enää rakenna hengellisyyttäni oman tahtoni ympärille. Tapahtukoon Sinun tahtosi.

Kun ihminen tulee tähän paikkaan, moni asia alkaa muuttua ilman, että hän edes huomaa sitä heti. Sisäinen kitka vähenee. rukous puhdistuu. hengellinen kuulo terävöityy. oma tahto menettää valtaansa. levottomuus alkaa hellittää. Ja usein juuri siinä kohtaa myös tie alkaa avautua, ei siksi, että ihminen olisi oppinut hengellisen tekniikan, vaan siksi, että hänen asemansa Jumalan edessä on oikaistu.

Tämä on yksi hengellisen elämän suurista salaisuuksista: suurin läpimurto ei aina tule silloin, kun ihminen huutaa eniten, vaan silloin, kun hän vihdoin suostuu. Suostuminen ei ole passiivisuutta. Se on korkein kuuliaisuuden muoto. Se on uskon syvin asento. Se on rakkauden puhtain ilmaus. Ja juuri siinä kohtaa ihminen lakkaa taistelemasta Jumalaa vastaan ja alkaa todella kulkea Hänen kanssaan.

Silloin paini muuttuu oikeaksi. Se ei enää ole kapinaa, vaan pyhää kiinni tarttumista. Se ei enää ole oman tahdon puolustamista, vaan Jumalan tahdon tavoittelua. Se ei enää ole sisäistä riitaa taivasta vastaan, vaan syvää, murtunutta, uskollista vaellusta sen kanssa, mitä Jumala on puhunut.

Ja juuri siinä on hengellisen kypsyyden alku. Ei siinä, että ihminen osaa puhua voimakkaasti, vaan siinä, että hän osaa taipua syvästi. Ei siinä, että hän saa aina tahtonsa läpi, vaan siinä, että hän haluaa lopulta enemmän Jumalan tahdon kuin oman helpotuksensa. Ei siinä, että kaikki kipu katoaa nopeasti, vaan siinä, että ihminen pysyy uskollisena myös silloin, kun Jumalan tie käy tulen, viivytyksen ja murtumisen läpi.

Se ihminen ei ole hävinnyt mitään, joka on oppinut sanomaan Jumalalle koko sydämestään:

-en päästä irti siitä, minkä Sinä olet puhunut, mutta minä en myöskään enää taistele Sinun tahtoasi vastaan.

Siinä on uskon kypsyys. Siinä on todellinen hengellinen ymmärrys. Siinä alkaa tie, jossa Jumalan oma elämä saa muodon ihmisessä.